SPPEPPT Nummariperhe Kanadassa


The end / l’extrémité

Toinen Joulu Kanadassa lähestyy, jotenkin aika on taas vilahtanut silmissä sitten kesän kotimaan loman. Monet asiat ovat arkipäiväistyneet ja välillä tuntuu, että kun on Suomeen yhteyksissä, kysymykseen “mitä sinne kuuluu?”, ei oikein osaa vastata kuin että eipä tässä ihmeempiä, normipuuhia.

Tavallaan täällä on kyllä tapahtunut isojakin muutoksia, joiden seuraukset näkyvät varmaan sitten aikanaan tulevaisuudessa. Pientä epävarmuutta on ilmassa iänikuisen kielikysymyksen ympärillä, kun ranskan kieltä vaaliva Parti Quebecois on vallassa viimeisimpien vaalien tuloksena. Kielilakeja ollaan tiukentamassa ja englantia puhuvilla tuntuu olevan jonkin verran huolta tulevaisuudesta. Joidenkin politiikkojen elämäntehtävä tuntuu olevan sen varmistaminen, että ihmiset puhuvat vain ja ainoastaan ranskaa, tai oikeastaan quebecoita, jonkinlaista ranskan “murretta”, joka juontaa juurensa satojen vuosien takaiseen ranskankieleen ja on ollut täällä vähän eristyksissä muusta ranskankielisestä maailmasta.

img_0053Quebecin provinssissa on aika ajoin ollut kaipuuta itsenäisyyteen Kanadasta ja se onkin tuon Parti Quebecoisin perustavoite. Vaalit antoivat heille vähemmistöaseman eli joutuvat olemaan hieman varovaisia hankkeissaan. Joka tapauksessa ranskan kielen pakollisuutta ollaan ulottamassa jopa pieniin yksityisiin yrityksiin, mikä pohjoismaiseen suvaitsevaisuuteen tottuneelle tuntuu aika oudolta - eiköhän markkinatalous hoida asian, jos yrittää vaikkapa latinan kielellä myydä tavaraa. Silmänisku Yleensäkin tuntuu että positiivisella kannustuksella saisi enemmän aikaan kuin sanellulla pakkopolitiikalla.

Täällä käytetään vähemmistön, eli ei ranskankielisten, puolelta usein Suomea esimerkkinä kaksikielisestä maasta jossa vähemmistön, eli ruotsinkielisten, asia on hoidettu todella hienosti. Tavallaan ei ole pakkoa, vaan enemmän positiivista kannustusta kaksikielisyyteen, vaikka toki Suomessakin kieliasia on laissa säädetty. Täytyy tunnustaa, että tuntuuhan tuo vähän oudolta, kun Quebecissä täytyy englanninkielisten osuus olla yli 50% kaupungin tai kunnan väestöstä, jotta saa oikeuden käyttää myös englantia virallisissa yhteyksissä. Suomessa kai 8% riittää kaksikielisyyteen kuntatasolla… Quebecin provinssin virallinen kieli on ranska, vaikka koko muu Kanada on kaksikielinen. Arkielämässä, ainakaan täällä Montrealin saarella, kielikysymykseen ei kyllä törmää. Palvelua saa hienosti englanniksi ja usein jopa ranskankieliset pahoittelevat huonoa englanninkielen taitoaan.

Elämä täällä tosiaan soljuu omissa uomissaan. “Keikka” on puolivälissä ja olo alkaa olla jo aika kotoinen täällä - jopa niin kotoinen, että uutta ja ihmeellistä kerrottavaa teille alkaa olla vaikea löytää. Mikään ei harmita niin paljon kuin rikkinäinen levysoitin, joka toistaa samaa kohtaa maailman tappiin saakka. Silmänisku On ollut todella mukavaa kirjoittaa tätä blogia ja purkaa omia tuntoja, kotimaan kaipuuta, mutta myöskin viihtymistä uudella mantereella. Kiitokset kaikille teille jotka olette, toivon mukaan, saaneet jotain näistä kirjoituksista! Päätämme siis “lähetyksen” Montrealista tämän blogin myötä eli “näihin kuviin, näihin tunnelmiin”. Nauru

Toivotamme täältä kaikille teille Onnea tulevalle Uudelle Vuodelle, pidetään yhteyttä!!!

Iitu, Samuli, Väinö, Veikko, Niilo ja Aapo

PS. Kuvassa kaupungintalomme jouluvalaistuksessa, partiolaiset olivat mukana valojen sytytyksessä.

Retkielämää Kanadassa

Niinhän siinä sitten kävi, että iloksemme Aapo innostui täällä Kanadassa partiotouhuun mukaan. Reilun vuoden asumisen jälkeen hepun kielitaito on kehittynyt siihen pisteeseen, että sosiaalinen partioharrastuskin alkaa sujumaan. Sinne siis mukaan, 2nd Westmount scoutseihin! Kokoontumiset ovat lähikirkossamme kahden minuutin kävelymatkan päässä.

blogi_leiriJo toisessa kokoontumisessa ilmoitettiin tulevasta syysretkestä. Koska retket ovat Aapon mielestä partion parasta herkkua, päätimme että sinne mennään!  Kovasti Aapoa kuitenkin harmitti ja hämmästytti, ettei sudari-ikäiset saa ottaa retkille puukkoa mukaan. Otsan rypistys Vasta 11-vuotiaat ja sitä vanhemmat saavat kuljettaa täällä puukkoa leireillä mukanaan. No, maassa maan tavalla, totesimme ja jätimme puukon tällä kertaa kotiin.

Perjantaina kaikki Westmountin partiolippukunnat, Westmount Park, St. Andrew's ja 2nd Westmount Scouts kokoontuivat pakkailemaan koulubusseja, niitä keltaisia laatikkomallisia, hieman epämukavia istua, mutta joita saa edullisemmin vuokrattua kuin turistibusseja. Kaksi bussia ladattiin täyteen partiolaisia ja retkikamoja ja lähdimme perjantai-illan ratoksi körryyttelemään koti Magogia. Camp Milvaken leiripaikka sijaitsi 140 kilometrin päässä Montrealista. Koska oli perjantai ja ilta, matka eteni työmatkaliikenteen seassa hitaanlaisesti.

Reilun parin tunnin ajon jälkeen saavuimme pimeälle leiripaikallemme ja kukin ryhmä löysi lämmittämättömät mökkinsä ja leiriytyi niihin. Yöksi oli luvassa syksyn ensipakkaset, joten olimme varautuneet kunnon varustein kohtaamaan retkiyömme. Illan pimeydessä kokoonnuimme vielä kuitenkin ruokasaliin iltapalalle. Kyllä suolapalaa tekikin jo mieli, olihan kotona sopat syöty jo viiden aikaan. Vaan hämmästys oli suuri päästyämme iltapalalle! Tarjolla oli 2 suklaakeksiä kullekin ja mukillinen kaakaota. Ja me olimme vielä tarkkaan noudattaneet järjestäjien ohjeita ettei omia eväitä oteta mukaan. Hieman vatsat kurnien kömmimme lopulta nukkumaan makuupusseihimme.

Aamulla minä hiivin jo ajoissa keittiövuorooni, sudareiden jäädessä vielä uinumaan makuupussiensa lämpöön. Aamupalalla korvattiinkin edellisen illan niukkuus, nimittäin tarjolle laitoimme paistettua perunaa, makkaraa ja tietenkin siirapilla kuorrutettuja pannukakkuja, nam! Partiolaiset jakautuivat aamupalan jälkeen touhuihinsa meidän keittiötiimiläisten jäädessä valmistelemaan lounaaksi kanakeittoa.

Kovin tuttua se kaikki puuhailu tuntui partiolaisilla olevan, tikkupullan paistoa, solmuilua, lipunryöstöä ym. Ohjeidenannot sujuivat vaan hieman totuttua hitaammin, kun ensin asiat selitettiin englanniksi ja sitten vielä ranskaksi, osa partiolaisista kun puhuu kotikielenään ranskaa. Ihailtavasti kaikki ohjaajat käyttävät ryhmissään molempia kieliä. Minäkin jouduin laittamaan koko ranskankielentaitoni kehiin, kun opastin pientä  sudaria pukemaan enemmän vaatteita päälleen. Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen ja minä olin onnellinen pärjätessäni tiukassa tilanteessa pelkällä ranskalla. Nauru

blogi_nuotioPäivällisen aikaan tarjosimme retkiväelle spagettia tomaattikastikkeella ja kotoisia lihapullia. Jälkiruuaksi olimme valmistaneet omena-kaurapaistosta. Ruuan ääressä vierähti yllättävän pitkäkin tovi ja ruokasalista kuului iloinen puheensorina. Mietinkin, olisiko meidän suomalaistenkin syytä hidastaa  ruokahetkissä vähän tahtia ja antaa aikaa myös seurustelulle. Kun aterialla istuttiin hartaan pitkään, iltapalaksi sopikin jälleen kaakao ja leipomamme brownies-palat. Partiolaisten retkipäivän päätti iltanuotio, jolla raikasi perinteiset nuotiolaulut ja esitettiin vitsi poikineen.

Lähtöpäivänä pääsimme helpolla, kun tarjoilimme lounaaksi tacolastuja ja vihanneksia dippikastikkeilla ja pikaisesti lämmitettäviä hot dogeja. Saimme onneksemme nauttia mukavasta syksyisestä retkestä ilman sateita. Kun bussimme kääntyi kohti Montrealia, alkoi koko loppupäivän kestävä sade. Kotimatka sujui iloisesti tietokilpailujen merkeissä. Palkintona tietäjille oli partioranneke, joka on tarkoitus antaa jollekin toiselle, kun hän tekee sinulle hyvän työn. Ideana on siis laittaa hyvät työt ja rannekkeet kiertoon.

Hyvillä mielin palasimme Aapon kanssa rannekkeet kädessä kotiin. Partioporukassa oli helppoa ja kotoista olla. Taitaa se partiolaisuus olla aika kansainvälinen juttu!

Iitu ja Aapo

 

15.5.2012

Kanada vs Suomi

Jos luulit otsikosta, että kirjoitus käsittelisi jääkiekkoa niin metsään meni, ihan niin kuin partiolaiset ;-). Tällä kertaa olisi tarkoitus listata asioita, joita täällä päin maailmaa tehdään eri tavalla kuin koto-Suomessa, niitä nimittäin on jonkin verran. Toki on muistettava, että elämme täällä vielä “erikoisessa” provinssissa, Quebecissä, muualla Kanadassa tätä provinssia tunnutaan pitävän hieman omanlaisenaan…

Palvelua täällä saa huomattavasti paremmin kuin Suomessa. Kaupoissa ollaan miltei poikkeuksetta todellisella palveluasenteella. Myyjä on oikeasti kiinnostunut asiakkaasta ja huolehtii, että kaikki mitä olet etsimässä myöskin löytyy. Hankimme tuossa hiljattain polkupyörän oikein alan liikkeestä, enkä kyllä ihan heti muista yhtä hyvää palvelua saaneeni. Pyörä säädettiin käyttäjän mittoihin sopivaksi ja kuukauden sisällä saa mennä uudestaan liikkeeseen ja he katsovat veloituksetta, että osat ovat paikallaan ja säätävät pyörän uudelleen niin sanotun sisäänajon jälkeen. Palvelu oli jopa niin hyvää, etten viitsinyt sanoa mitään huonosti kiristetystä ohjaustangosta, vaan laitoin pyörän hymyillen autoon ja kiristin tangon vasta kotona ;-).

blogi_taloSiitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen, joka liittynee kansanluonteeseen, “easy-going lifestyle”. Kuulostaa ihan kivalle ja onkin sitä joissain yhteyksissä, mutta ajoittain ajaa ihmisen epätoivon partaalle. Täällä puuhataan kovasti kaikenlaista, mutta suurin osa asioista jää puolitiehen. Meillä on oven edustalla ollut remontti käynnissä jo muutaman viikon, ensin piha revittiin auki ja korjattiin hajalla oleva kaupungin vesijohtoverkoston sulkuventtiili. Sitten laatat pistettiin takaisin ja luulin kaiken olevan ohi ja aloitin työmiesten jälkien korjaamisen. Kun sain mullat ja nurmikonsiemenet kiveyksen reunalle laitettua, paikalle porhalsi seuraava työmiesjoukkue, joka poisti kivet ja kaivoi montun puoli metriä syväksi ja laittoi sinne sepeliä. Siinäpä ne mullat ja nurmensiemenet sitten meni…

Tällä hetkellä tilanne on se, että sepelin päälle on valettu betoni ja olemme muutaman päivän odottaneet jännityksellä seuraavaa liikettä. Työmiehet laittoivat punaista danger-nauhaa niin innolla, että estivät ovesta kulkemisen, ei siinä muuten mitään, mutta kun se on ainoa ovi josta taloomme kuljetaan. Iitu tietysti touhukkaana tätinä repi nauhan siltä osin pois, kun se kulkemista esti, mutta hetken perästä se ilmestyi takaisin. Lähdin tuossa yhtenä aamuna töihin ja avatessani oven, vastassa oli iso kylmälaukku, radio ym. sälää. Siirtelin niitä syrjään ja sanoin ulkona puuhaavalle kaverille, että me niin kuin asumme tässä ja käymme päivittäin ulkona, jopa useita kertoja, joten olisi toivottavaa että pystyisimme liikkumaan. Hän vastasi ranskaksi, tai siis paikallisella ranskan murteella, joten en tiedä mitä hän jutteli. Vaihdoimme hetken ajatuksia kahdella eri kielellä ja sitten lähdin siitä sitten töihin.

No, työmaa on kesken, eikä meillä ole tietoa koska valmistuu ja onko kaikki sitten siinä, mutta mehän emme välitä. Easy going life style, you know :-).

Samuli & Canadiens

15.8.2012

Kahden maan kansalainen

Toinen kotimaan loma on takana ja tunnelmat hyvin erilaiset kuin vuosi sitten, kun Kanadassa asumista oli takana vasta kolme kuukautta. Jaakko Löytyn laulu “Kahden maan kansalainen” on pyörinyt usein mielessä. Suomeen oli todella mukava taas tulla mutta samalla oli tunne, että lähdimme kotoa matkalle. Reilu vuosi sitten keväällä, kun teimme lähtöä Montrealiin, tuntoja kuvasi hyvin laulun ensimmäisen säkeen kohta “Edessä reitti tuntematon aukeaa”, olihan tämä muuttokokemus meille kaikille ensimmäinen hyppy oikeasti tuntemattomaan. ;-)

Ensimmäisen vuoden aikana, erityisesti noin puolen vuoden ulkomailla olon aikoihin, kun koti-ikävä vaivasi kenties pahimmin, tunnelmia kuvasi hyvin laulun kertosäe “Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen”

blogi_melontaAjan myötä Montrealista tuntuu tulleen meille toinen koti, olemme oikeasti kahden maan kansalaisia, vaikka Löytty tietysti laulussaan tarkoittaa sillä toisella maalla ihan jotain muuta kuin normaalia YK:n ja sitä myötä ICAOn jäsenvaltiota ;-). Ehkäpä me olemme kolmen maan kansalaisia?

Kotimaan loma oli tällä kertaa aika lailla työn sävyttämä. Talomme lopputarkastus on venynyt luvattoman pitkälle ja viikot kuluivatkin pääasiassa tarkastukseen vaadittavia kohteita tehden. Talo tuli pitkän matkaa valmiimmaksi ja rakennustyön myötä valkokaulustyöläinen sai kaivattua vaihtelua arkeen. Suurkaupungin arki ja toimistotyö ovat aika kaukana Ridasjärven rauhasta.

Onneksi aikaa löytyi myös hetken verran partiokavereille, ja pääsimme näkemään Huiman touhuja ja päivittämään kuulumiset tuttujen kanssa. Kanadan päässä partiotoiminta toistaiseksi vielä odottaa mahdollista alkuaan urheiluharrastusten viedessä nuoria miehiä.

Tästä se taas lähtee, tuttuja palailee Montrealiin aloittelemaan syksyn työrupeamaa kuka mistäkin päin maailmaa. Perheet mukana tietenkin, joten paikalliset koulut saavat taas “uutta verta”. Meilläkin koulumaailmassa tapahtuu muutoksia, kun Niilokin jo aloittaa High Schoolin. Aapo jää ylpeänä edustamaan Suomea Roslynin “peruskouluun”.

Ajoittain alkupäivinä meinaa ikävä kotiin puskea pintaan jetlagin myötävaikutuksella, mutta aikanaan sitten Löytyn laulun neljännen säkeen sanat “Lopulla matkaa ikäväsi ymmärrät, ihmisen on määrä kotiin päästä kerran” muuttuvat todellisuudeksi. :-)

Sitä odotellessa nauttikaamme kaikki kesästä ja kohta jo oven takana koputtelevasta syksystä!

Samuli & co

3.4.2012

Kevään kohinaa Kanadassa

Näin se aika vilahtaa, kuukauden kuluttua on vuosi takana täällä! Jotenkin tuntuu että oltaisiin vasta tultu ja taas toisaalta tuntuu, että täällä on oltu jo pitkään. Ristiriitaisia tuntemuksia liikkuu mielessä, välillä on koti-ikävää ja välillä tuntuu siltä, että täällä oleminen loppuu kohta ja saamme alkaa suunnittelemaan paluuta, joka voi ollakin projektina suurempi kuin tänne tulo.

Tavaraa on ainakin tulossa Suomeen reilusti enemmän kuin tänne tuotiin. Paikalla pidempään olleiden mukaan toinen vuosi vilahtaa vielä nopeammin kuin ensimmäinen, liekö syynä se, että yleensä silloin on jo tavallaan asettunut ja kotiutunut tänne kunnolla.

blogi_putous

Säät ovat olleet koko lailla samanlaisia kuin siellä, lunta tosin paljon vähemmän. Siellä taisi olla lumisin talvi pitkään aikaan ja täällä taas vähälumisin. Nyt on ollut selkeitä merkkejä kevään tulosta, oravat kisailevat puistoissa ja lunta on enää varjopaikoissa. Kun sattuu aurinkoinen päivä, ei villahousuja enää todellakaan tarvitse ja paikalliset autoilijat palaavat normaaliin ajotyyliin eli kuskin ikkuna auki ja “luu ulkona”.

Maaliskuu on perinteisesti täällä sääpoliittisesti yllätysten kuukausi. Juuri kun luulet että nyt se kevät tuli, voi tulla melkoinen lumimyrsky. Niin paikalliset sanovat, tosin tänä keväänä maaliskuussa ei ole vielä lumisadetta liiemmälti näkynyt.

Meillä on ollut vieras Suomesta pari viikkoa kyläilemässä ja olemmekin tehneet poikien “spring breakilla” aika monta reissua lähialueen nähtävyyksiä katselemaan. Yksi mieleenpainuvimmista oli matka Quebec Cityyn Montmorencyn putoukselle. Keväinen talvipäivä oli kauneimmillaan ja viihdyimmekin siellä peräti kolme tuntia. Taidamme olla aika luomuihmisiä, kun tuo kokemus päihitti meidän mielestä mennen tullen Niagaran “must see”-putoukset, jotka kävimme katsomassa viime kesänä

Montmorencyllä pääosassa oli luonto eli se putous. Sirkushuvit oli jätetty pois - ei löytynyt Ripley’siä, Guinnessiä, kasinoita, laserammuntapaikkoja yms. Putousta pääsi katsomaan sen sijaan läheltä ja oli aika hienoa lukea, kuinka putouksen alapuolelle syntyvä jääpatti on muodostunut ja kuinka se on ollut korkeimmillaan 129 jalkaa vuonna 1829 (tai jotain sinnepäin). Paikalla oli kuva kuinka jo silloin väki oli ihailemassa luonnon ihmettä. Rouvat vannehameissaan ja herrat silinterihatut päässään. Tuli vaan mieleen kuinka elämässä monet hienoimmat asiat ovat kuitenkin aika yksinkertaisia, usein tuollaisia kokemuksia saa esimerkiksi partiossa. Retket, leirit ja ihan koloillat antavat aikamoisia elämän eväitä, yksinkertainen on kaunista Hymy.

t. Kanukit